

You can read this article as a PDF/flipbook in issue 104 of Korpo Bladet here
Since the beginning of 2015, AARK has awarded an annual scholarship to a selection of newly graduated artists from Turku Arts Academy, based on artistic excellence. The grant provides them with a one-month residency at AARK. This grant would not be possible without the support of Sparbanksstiftelsen for Korpo, thank you!
This year's recipients were Kanerva Kuitu, Pihla Kuulas and Marko Erälinna. The first two were happy to share their thoughts, reflections, and experiences from their month-long residency on our beloved island. Now, let's hear what they have to say about their time at AARK!

Olen huono lähtemään. Rakastan kotiani - tuttuja esineitä, leivinuunin viereen asetettua turkoosia keinutuolia ja ikkunoiden edessä kasvavia katajia. En osaa ajatella takaisin paluuta ja jälleennäkemisiä. Sen sijaan lähtemisen vaikeudessa vellominen on minulle luontaista.
Näistä seikoista johtuen, kun sain kuukauden stipendin AARKiin valmistuessani valokuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta, tunsin kiitollisuuden ohella hieman kauhua. Kuukausi pois kotoa vaatii kaltaiseltani kotihiireltä paljon rypemistä: mielikuvitushyvästien jättämistä lähikaupan kassatyöntekijöille, huonekasveille ja katukivetyksille.
Ensimmäisellä residenssiviikolla virkkasin paljon. Ihmettelin meduusoja, kallioita ja tähtiä. On niin hiljaista (paitsi kun tuulee ja peltikatto rämisee). En ajatellutkaan kotia.
Sitten eräänä päivänä puhelimeen kilahti viesti isältä: valokuva hänen äidistään. Istuin puhelin kädessä ja katsoin isoäitiäni, Ritvaa, ensimmäistä kertaa koskaan. Emme näytä ollenkaan samalta, mutta jostain syystä ensimmäinen ajatukseni oli, että olemme kuin kopiot toisistamme.



Seuraavan viikon katselin merta ja ajattelin Ritvaa. Meduusoja ja Ritvaa.
Aloin kuvaamaan videoita ja kehitellä ajatusta pakonomaisesta rentoutumisesta. Makasin kylmällä kalliolla ja koetin kellua kurkut silmillä lokakuisessa meressä. Näistä ja muista videoklipeistä syntyi aihio videoteokselle, joka on nähtävissä Lohjalla Galleria Luts:in Mediataidetila Lumessa 6.2-28.2.2026.
Taiteellisessa työskentelyssäni ominaista ovat päähänpinttymät, jotka kolkuttavat takaraivossa: ”olisin voinut tehdä asiat paremmin, kuvata paremman valokuvan tai videon”. Ajatus saa minut sisuuntumaan ja minun on miltei pakko kuvata uudestaan (mikäli se on mahdollista). Niinpä rentoutumisvideota varten tulin kuvanneeksi 8 videota itsestäni kalliolla makaamassa. Samalla kun makasin, käteni tulivat koskettaneeksi kallion pintaa ja miltei huomaamatta aloin tunnustella sen uurteita. Ymmärsin, että olen tuntenut ne ennenkin. Omissa kasvoissani.
Kolmannella viikolla silittelin kallioiden pintaa. Mietin rantapyyhkeessäni mönkinyttä pientä valeskorppioonia. Edelleen myös Ritvaa ja hieman meduusoja.
Viimeisenä lauantaina isä kävi AARKissa. Jatkoimme yhteistä taideprojektiamme, jota olemme kuvanneet jo useamman vuoden. Hän toi mukanaan salkullisen valokuvia. Lapsuuskuvia Ritvasta, hääkuvan ja sukulaisia, joiden nimet ovat jo unohtuneet. Kuvasimme ulkona, vaikka satoi koko päivän. Isä kertoi asioita ja minä seisoin kameran takana kuuntelemassa. Lopuksi seisoimme vierekkäin kalliolla. Minä ja isä, samassa kuvassa.
Mieleeni on jäänyt, kuinka isä puhui äitinsä valokuvasta, siitä, jonka hän oli lähettänyt minulle etukäteen. Kuvaan tallentunut ilme oli tehnyt isään vaikutuksen.
Valokuvassa isoäiti katsoo pois kamerasta. Hän hymyilee, mutta hymy näyttää tahattomalta. Ikään kuin kuvan olisi ollut tarkoitus olla vakava, mutta hymylle ei mahtanut mitään.
Ehkä tuo hymy sai minut ensikatsomisella ajattelemaan samankaltaisuuttamme. Kenties isoäitikin oli rypijäluonne. Ainakin tahdon ajatella, että hymymme ovat samaa laatua.
Kuukauden residenssijakso AARKissa oli skaala ajatuksia, ihmisiä, tunteita, kokemuksia, tiedostoja muistikortilla ja filmille piirtyneitä latentteja
Jos jotakin opin, niin sen, että toisinaan minun täytyy tuupata itseäni lähtemään. Suuresti kiitos siis Renja, Benkku, AARK ja Korppoo tästä stipendin muodossa tulleesta tönäisystä. Tulen varmasti vielä palaamaan.

2.10. “Ensimmäinen yö takana. Illan hämärässä oli jotain, mikä muistutti minua isovanhempieni kodista. Saman aikakauden talo. Ovenkahvat, kaapinovet, valokatkaisijat. Talon hiljainen humina. Minä olen pieni, ja lämpimässä. Seinien takana nukkuu turva.”
Pääsin viettämään koko lokakuun residenssissä AARK:issa stipendin tiimoilta, jonka sain valmistuessani kuvataitelijaksi Turun AMK:n Taideakatemiasta keväällä 2025. Jäin heti alkuun pohtimaan ensimmäisen illan tuomaa turvan tunnetta. Isovanhempien vanhetessa roolit kääntyvät toisin päin ja muuttavat näkökulmaani suhteeseen. Se tuo haikeuden. Haikeus seurata haurastumista, irti päästämistä.
Aika AARK:issa oli minulle ennen kaikkea aikaa ja tilaa ajatella, sekä tilaisuus käynnistää taiteellisia prosesseja valmistumisen jälkeen. Lähdin kuvaamaan kuvasarjaa filmille. Kuljeskelin metsässä, tarkastelin harmaantunutta metsää, jäkäliä, puiden uurteita. Vanhat käppyräiset puut kasvoivat kylki kyljessä nuorempien kanssa.
Koko kuukausi kokonaisuudessaan kosketti ja ravisteli minua. Tuskin olen koskaan ollut noin vahvasti itseni äärellä, mikä mahdollisti omiin ajatuksiin sukeltamisen aivan uudella tavalla. Se ei tietysti ole aina helppoa ja mukavaa, mutta kovin hyödyllistä kylläkin. Minua kosketti ympärillä olevan luonnon vankkumaton lempeys ja turva, jonka ääreen oli mahdollista koska vain mennä tyyntymään. Paikka jäi sydämeeni.
Suuret kiitokset Renja, Benkku & AARK residenssin mahdollistamisesta! Aika AARK:issa kantaa varmasti vielä pitkälle.

